Rautakoe - Cassandra Clare & Holly Black

Magisterium-sarjan 1.osa.

Monet lapset ovat haaveilleet taikageenistä, kyvystä joka avaisi heille Magisteriumin ovet. Mutta ei Callum Hunt.

Koko Callumin lapsuuden ajan hänen isänsä on kehottanut poikaansa pysyttelemään erossa taikuudesta. Niinpä Magisteriumin pääsykokeeseen osallistuessaan hänen on töpättävä.

Rautakoe on vain alku, todellinen testi on vasta edessä.

Olipas mukava lukea uutta tuotantoa Cassandra Clarelta. Varjojen kaupunkien parissa vierähti muutama vuosi ja uudet henkilöt olivat jo paikallaan. Holly Blackia kirjoja en ole lukenut mutta pitää varmaan lisätä lukulistalle.

  Kirjan juoni vaikutti heti alkuun kiinnostavalta vaikka alku olikin karmiva. Onneksi väkivaltaisuus rajoittui kirjan alkuun, koska olen jotenkin alkanut vierastaa kirjoja joiden itseisarvo tuntuu olevan kipu ja kuolema. Näitä mausteita sopivasti ja hyvä tulee kuten tässä tapauksessa. 

  Toinen plussa juonen arvoituksellisuudesta, joka säilyi läpi koko kirjan. Vaikka jotain arvasikin välillä niin kokonaiskuva oli kyllä yllätys. Eniten ihmettelin Callumin isä vainoharhaista käytöstä. Päällimäisenä oli ajatus, että hän oli vähän seonnut vaimon kuoleman jälkeen, koska hänen käytöksessään ei tuntunut olevan hirveästi logiikkaa. Kirjan lopussa ei voinut kuin miettiä, millaista olisi elää sellaisen tiedon kanssa ja säilyttää vielä järkensä. 

  Kirjan henkilöt olivat aika perustyyppejä. Kirjan aikuisista velhoista jäi vähän paha maku suuhun. Pelkureita ovat aikuiset, jotka odottavat pienen pojan pelastavan heidät tuholta! Joten ehkei se Callumin isä ollut pelkästään vainoharhainen...

  Ainoa miinus kirjassa oli, että pituutta olisin kaivannut lisää. Kirjasta olisi saanut vielä paremman jos asioita olisi kerrottu syvällisemmin vaikken suoraan osaa sanoa, mihin kohtaan olisi pitänyt paneutua enemmän. Yleisesti jäi vain tunne, että "joko se loppui?" Hyvän kirjan merkki siis!

  

Evanescent, katoavainen - Sarianna Suorsa

Rising Moon -kirjasarjan ensimmäinen osa avaa vauhdilla lukijalleen näkymän uuteen maailmaan, joka tarraa lukijan mukaansa. Fantasia/scifi –aiheinen kirja kertoo neljään valtioon jakautuneesta maailmasta, jossa elämää varjostaa alituinen sodanuhka. Lunar-eclipse on valtio, jossa kehittyneen geenimanipulaation avulla on onnistuttu istuttamaan syntymättömiin lapsiin erikoiskykyjä, joita halutaan hyödyntää maata uhkaavassa sodassa. Jokainen nuori on velvoitettu palvelemaan maataan ankarassa taistelukoulussa, joka armotta karsii heikoimmat joukosta.

Maan köyhimmässä kolkassa varttuneet Tegan, Alaric ja Alisha lähtevät vuorollaan taistelukouluun suorittamaan velvollisuuttaan. Jo alkupäivät osoittavat, että kaverusten on toimittava yhdessä kannatellen toinen toistaan sekä löydettävä tarvittavat liittolaiset, jotta selviytyminen onnistuisi. Heikoimmassa asemassa näyttää olevan Alisha, jolla ei erikoiskykyjä ole lainkaan. Alisha osoittaa kuitenkin olevansa taistelija, joka ei helpolla luovuta. Tegan, kolmikosta vahvin, huomaa varsin nopeasti vihollisia olevan yllättävillä paikoilla. Vaikean taustan omaava Tegan joutuukin suurimman paineen alle joutuessaan erikoisvalvonnan alaiseksi liian vahvojen erikoiskykyjensä takia. Alaric onnistuu pehmentämään taitavilla sosiaalisilla kyvyillään kolmikon kohtaamia vastuksia, mutta aivan kaikkeen hänenkään taidot eivät riitä.

Teganin elämään astuu koulutuksessa vahva ja innostava nuorukainen. Pystyykö Tegan löytämään itsestään kyvyn rakastaa toista ihmistä varauksetta…

No olihan taas kirja! Alku ei oikein sytyttänyt mutta kun kirja pääsi vauhtiin niin teksti oli oikein mukaansatempaavaa. Hahmot olivat alkuun hyvin ärsyttäviä ja oikeastaan Teganin käytös sai suorastaan koomisia piirteitä kaikessa ärsyttävyydessään. Henkilöihin kuitenkin tottui eikä Alishakaan ollut niin kamala tapaus kuin pelkäsin. Melkein vain.

Kirjasta tuli monelta osin mieleen Nälkäpeli ja Twilight, ilman vampyyrejä tosin. En oikein päässyt selvyyteen, oliko maailma keksitty vai tulevaisuuteen sijoittuva. Kumpikaan vaihtoehto ei sellaisenaan tuntunut uskottavalta ja vaikutelma jäi vähän oudoksi. Alussa kerrottiin maailman jakamisesta neljälle lapselle (joilla oli oudot englanninkieliset nimet) ja tarinan edetessä taas puhuttiin elokuvista ja jäätelöstä. Ainakin minun mielestäni huonosti yhteen sopivia asioita.

Hauskinta kirjassa oli seurata Teganin ja Danten suhdetta. "Kivikkoinen" voisi kuvata sitä aika hyvin. Sitä lukiessa täytyi kyllä ihmetellä Danten sisukkuutta. Teganin menneisyydestä kertovat kohtaukset olivat joiltakin osin aika rankkaa luettaavaa ja selittivät hyvin Teganin käytöstä Danten seurassa.

Hyvä kirja mutta... Se loppu! Siis aaargh!! Ei kirjaa voi noin lopettaa! Petyin ainakin Danten henkilöhahmoon enkä oikein tiedä, haluanko lukea enää jatkoa. Itse en ainakaan keksi mitään hyvää tapaa jatkaa tarinaa. Kaikkea ei voi antaa anteeksi ja jos ei anna niin tarinaan ei jää mitään jäljelle. Todella ikävä tämä loppuratkaisu.