"Jokaisessa meissä on voimavaroja ja salattuja sopukoita, joihin kukaan toinen ei näe. Niihin ei edes taikuus yllä. Meistä jokainen on arvoitus.”
Kaksoset Ciaran ja Fewrynn elävät pantterikansan laaksossa äitinsä Ardisin ja isäpuolensa Connailin kanssa. Rauhallinen elämänkulku järkkyy, kun he täyttävät kaksitoista vuotta. Vanha sopimus velvoittaa Ciaranin lähtemään Merontesiin valtaistuimen perijäksi, mutta Fewrynnin on pysyttävä laaksossa. Ciaran odottaa tulevaa kuninkuutta innokkaasti: vihdoinkin hän pääsee näyttämään omat kykynsä ja välttymään ainaiselta vertailulta magiaa hallitsevaan siskoonsa.
Merontesin kuninkaan osa ei kuitenkaan ole helppo. Kaikki eivät ole ihastuneita uuteen vallanperijään. Lisäksi kaupunkia vaivaa mystinen kirous. Kehen Ciaran voi luottaa?
Fewrynniä painaa mahdin taakan lisäksi sydänsurut. Kaksosveli on kaukana poissa, ja läheiset pitävät häntä yhä pikkutyttönä. Lapsesta asti vaivanneet painajaiset pahenevat. Utelias kurkistus Ardisin ajatuksiin käy kalliiksi - Fewrynn ei saa mielestään tummaa muukalaista, joka täyttää äidin muistot. Entä kuka on vihainen nainen, joka vierailee Fewrynnin painajaisissa?
Kun Merontesia riivaava kirous uhkaa yllättäen Ciaranin henkeä, Fewrynn tietää, että hänen on kohdattava pahimmat pelkonsa pelastaakseen veljensä.
Täytyy kyllä sanoa, että petyin vähän tähän kirjaan. Suurin ongelma olivat mielestäni henkilöt. Olen alusta asti pitänyt Dantesta, jonka ajoittaiset typeryydet tekevät hänet vain inhimilliseksi. Nyt hänen käytöstään oli kuitenkin ikävä seurata. Osittain lisääntyneeseen typeryyteen vaikuttaa varmaan hänen ja puuman yhteiselo, joka on turhan tiivistä. Suurin syy taitaa kuitenkin olla hedelmätön rakkaus Ardisia kohtaan - asia, jonka kirjailija olisi voinut jo edellisessä kirjassa korjata. Ardiskin on omaan kohtaloonsa alistunut hahmo, joten kaksi entistä päähenkilöä on jotenkin ajan saatossa pilattu. Muutkin henkilöt olivat joko tyhmiä tai muuten vaan hukassa. Moharilta olisin ainaki odottanut jotain enemmän mutta ei. Pitää sitten olla väkisi rakastunut petturi-tyttöön!
Kirjan juoni vaikutti aluksi ihan lupaavalta, mutta senjälkeen kun tehtävän todellinen luonne paljastui, lopahti sekin kiinnostus. Linnin kohtalo ei nimittäin harmittanut suuremmin, koska edellisen kirjan perusteella, henkilö oli varsin lapsellinen ja omaa etua tavoitteleva.
Fewrynn taisikin olla ainoa hahmo kenestä pidin tössä kirjassa. Vähän heikoissa kantimissa siis mentiin. Onneksi kirja oli taas, tyylilleen uskollisena, kevyttä luettavaa, joten kirjan loppuun asti lukeminen ei tuottanut ongelmia. Fewrynnin aikakin tuntui vain uppoavan Mahdin käytön opetteluun ym. pelastustoimintaan, joten mihinkään vakavampaan romanssiin ei ollut aikaa. Harmi sinänsä, koska muidenkin henkilöiden rakkaussuhteet olivat lähes olemattomia.
Varsin synkkä kirja noin yleisluontoisesti. Onneksi seuraavan kirja ilmestymiseen on vielä vähän aikaa niin ehdin unohtaa tämän kirjan tapahtumat. Toivoa sopii, että seuraava osa on vähän parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti