Margareth Weis ja Tracy Hickmanin seitsemänosainen Kuolemanportti sarja on jo yli 20 vuotta vanha mutta eipä ole tullut aiemmin luettua. Satuin löytämään sen kaverin kirjahyllystä ja kiinnostuin, koska tuli aikoinaan pelattua Deathgate roolipeliä. Odotin mielenkiinnolla, onko pelillä ja kirjoilla mitään yhteistä, ja tähän mennessä ovat olleet varsin erilaisia.
Kirjat:
- Lohikäärmeen siipi (Dragonwing, suom. 1997)
- Haltioiden tähti (Elven star, suom. 1998)
- Tulimeri (Fire Sea, suom. 1998)
- Käärmemaagi (Serpent Mage, suom. 1999)
- Kaaoksen käsi (The Hand of Chaos, suom. 1999)
- Labyrinttiin (Into the Labyrinth, suom. 2000)
- Seitsemäs portti (The Seventh Gate, suom. 2000)
LOHIKÄÄRMEEN SIIPI
Aikojen alkuhämärissä mahtavat sartanit aiheuttivat maailman eriytymisen neljäksi maailmaksi, tuleksi, kiveksi, ilmaksi ja vedeksi. Paha velho Xar yrittää saada valtaansa koko universumin. Lohikäärmeen siivessä hän valjastaa palvelijansa Haplon aiheuttamaan sekasortoa kaikkiin maailmoihin ja lähettää hänet Kuolemanportin kautta ensin Arianukseen, ilman valtakuntaan.
Arianus on jo ennestään kaaoksen partaalla. Haltioiden orjuuttamat kääpiöt taistelevat oikeuksistaan kääpiö Limbeckin johdolla. Ihmisten kuningas Stephen haluaa murhauttaa pienen prinssin, oman poikansa... tehtävää jonka edessä jopa salamurhaaja Hugh epäröi, kunnes huomaa ettei kaikki todellakaan ole sitä miltä näyttää.
Sarjan ensimmäinen osa tempaisi heti mukaansa. Arianus oli melko erikoinen maailma eri tasoineen ja meni jonkin aikaa hahmottaa kokonaisuus. Sartaineiden ideaa, miten maailman olisi tarkoitus toimia, oli vaikea ymmärtää. Haplo oli varsin ärsyttävä toisinaan kun ei tuntunut tajuavan, että Sartanit ovat kadonneet. Muuten kirja kyllä piti otteessaan alusta loppuun ja aion jatkaa sarjan parissa.
HALTIOIDEN TÄHTI
Tällä kertaa Haplon matka vie Kuolemanportin kautta Pryaniin, tulen valtakuntaan, kiehtovan vihreään maailmaan jossa on neljä aurinkoa eikä yötä ollenkaan. Planeettaa asuttavat puiden latvoissa asuvat haltiat ja sammalkäytävissä majailevat kääpiöt.
Perille Pryanissa Haplo huomaa laskeutuneensa lohikäärmelaivallaan valmiin kaaoksen keskelle. Karmeat tytaanit eli jättiläiset ovat ehtineet hänen edelleen ja tuhoavat parhaillaan viimeiseen mieheen Pryanin kaikkia rotuja. Mikä on Quindiniarien omalaatuisen haltiaperheen kohtalo – ja kuinka Haplo suoriutuu Xarilta saamastaan tehtävästä? Jäävätkö asukkaat tytaanien julmiin kynsiin?
Sarjan toinen osa ei sytyttänyt samoin kuin ensimmäinen. Oli vaikea päästä alkuun kun kaikki tutut henkilöt jäivät Arianukseen ja vain Haplo jatkoi tutkimusmatkaansa. Lisäksi tytaanit olivat varsin omituisia olentoja. Niiden tappamisvimmassa ei tuntunut olevan järkeä. Häiritsi muutenkin, että kaikki menschit vain kylmästi lahdataan eikä Haploa asia sen kummemmin vaivaa. Aion silti jatkaa sarjan parissa jos vaikka seuraava osa olisi parempi.
TULIMERI
Arianuksen ja Pryanin jälkeen matka jatkuu Abarrachiin, kiven valtakuntaan. Yllätyksekseen Haplo saa seuraa sartani Alfredista, vihollisrodun jäsenestä.
Asiat Abarrachissa ovat heikolla tolalla: sartanit ovat kadottamassa taikavoimansa. Koko valtakunta on vain kiveä ja laavaa ja pimeyttä, sillä suuri kivipylväs, joka aiemmin säteili maailmaan valoa ja lämpöä, on lakannut toimimasta. Joku käy äärimmäisen salakavalaa sotaa tuhotakseen koko kansan – mutta miksi?
Perillä Abarrachissa Haplo ja Alfred tekevät löydön, joka voi tervehdyttää kaikki neljä maailmaa – tai tuhota koko universumin.
Sarjan kolmas osa oli taas paljon mielenkiinoisempaa luettavaa. Abarrachin maailma on kauhea elävine kuolleineen ja elinolosuhteet ovat liian ankarat alemmille roduille, jotka ovatkin kuolleet jo aikoja sitten. Haplon ja Alfredin yhteistyötä oli mielenkiinotoista seurata ja Haplokin oli vähemmän ärsyttävä kun alkoi vihdoin tajuta asioista muutakin kuin Xarin näkökannan. Tässä kirjassa Haplon käynnillä tuntui myös olevan jotain vaikutustakin, joskin loppuratkaisu oli varsin verinen (taas kerran).
KÄÄRMEMAAGI
Valtavien lohikäärmeliskojen yllättävä ilmaantuminen vaarantaa yhteisöjen rauhan. Sillä välin kun Haplo osallistuu taisteluun näitä hirviöitä vastaan, sartani Alfred löytää viimein esi-isiensä lepopaikan ja herättää heidät henkiin – kohtalokkain seurauksin.
Chelestran maailma oli hyvin erikoinen, koska se koostui kokonaan vedestä. ymmärsin vasta kirja lopussa maailman rakenteen. Kirja oli ihan luettava joskaan ei yhtä mielenkiintoinen kuin edellinen. Tässä osassa tavataan vihdoin "kunnon" sartaneita eikä tapaaminen oikein vakuuta. Myös Alfredin todellista luonnetta valotetaan hieman mutta Koiran arvoitus ei aukea. Haplo on taas oma rasittava itsensä mutta ei onneksi koko kirjaa. Veikkaisin että Haplo saa josaain vaiheessa kärsiä omista ajatuksistaan!
KAAOKSEN KÄSI
Aikojen alkuhämärissä mahtavat sartanit aiheuttivat maailman eriytimisen tulen, kiven, ilman ja veden valtakunniksi. Nexuksen valtias haluaa valtaansa koko universumin. Nyt hänen palvelijansa Haplo on käynyt jokaisessa neljässä maailmassa ja päässyt selville kansaansa uhkaavasta vaarasta. Petolliset lohikäärmeliskot aikovat tuhota koko universumin.
Haplon on palattava Nexukseen varoittamaan herraansa. Mutta mitä tapahtuu, kun hän saa selville, että hirviömäiset lohikäärmeliskot ovat onnistuneet pakenemaan Kuolemanportin kautta?
En hirveästi tykännyt näistä lohikäärmeliskoista. Tuntuivat jotenkin epäuskottavilta Pahuuden ruumillistumina. Muuten kirja oli ihan mukavaa luettavaa kun vanhoja tuttuja tavattiin taas Arianuksella. Eri henkilöiden tarinat saivat jonkinlaisen päätöksensä kun muissa kirjoissa Haplo on jättänyt henkilöt oman onnensa nojaan lähtiessään takaisin Nexukseen.
Kirjan lopussa on kaaviokuvia Kuolemanportista ja Jyskyvinssistä enkä voinut kuin ihmetellä, kuka niihin oikeasti jaksaa perehtyä. Raskasta luettavaa kuin tietokirjassa mutta täysin huuhaata. Tuli oikeastaan mieleen kun isäpuoleni joskus viisitoista vuotta sitten toi kotiin klingoninkielen opetus-DVD:n. Yhtä hyödyllinen kapistus kuin Kuolemanportin singulariteetti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti